Fifth Restoration Camp in Røros, Norway - elokuu 2006

Saimme upean tilaisuuden ottaa osaa UNESCON järjestämälle World Heritage leirille joka sijoittui Norjaan, pieneen kaivoskaupunkiin nimeltä Røros, aivan Ruotsin rajan tuntumassa Trodheimin korkeudella. Lyhyesti UNESCO:sta (United Nations Educational, Scientific and Cultural Organization): pyrkimyksenä on pitää yllä kansojen välistä yhteistyötä ja tästä esimerkkinä on lukuisien erimaissa sijaitsevien kulttuurikohteiden suojelu, listaus ja ennen muuta kunnossapito. Leirimme perimmäisenä tarkoituksena oli koota nuoria ihmisiä ympäri maailmaa yhteen Unescon suojelu kohteista ja saada heidät mukaan sen toimintaan jakamalla tietoa mm. kulttuuriperinnöstä, restauroinnista ja Unescosta jotta he mahdollisesti taas vuorostaan voisivat jatkaa tärkeän tehtävän parissa. Osanottajia leirille saapui useasta Euroopan ja sen laitamien valtioista, kaikki luetellaksemme Suomen lisäksi Virosta, Latviasta, Bulgariasta, Kroatiasta, Sveitsistä, Romaniasta, Armeniasta ja Turkista. Kanssamme oli myös paljon paikallisia norjalaisia nuoria, jotka pitivät huolta ettei tekeminen loppunut silloinkaan kun varsinaista ohjelmaa ei enää illoille ollut. Majoituksen tarjosi paikalliset host-familyt, samaan tapaan kuin kielimatkoilla, joten oli erittäin avartavaa nähdä paikallista kulttuuria aivan jokapäiväisissä rutiineissa. Host-family järjestely oli muutenkin aivan mahtava, koska siinä oikeasti tuli puhuttua ihmisille paljon ja aina oli kuitenkin joku jonka puoleen kääntyä jos tuli ongelmia minkään kanssa.

Røroksella vietimme 10 erittäin mukavaa päivää, jotka olivat usein täynnä erilaista koettavaa ja tekemistä. Koko leirin ajasta 5 päivää oli ns. "työpäiviä" jolloin työskenneltiin neljässä eri työryhmässä, joissa jokaisessa oli sekoitettuna eri kansalaisuuksia, joten englantia tuli puhuttua väkisinkin kokoajan. Työryhmät oli jaettu kukin omalle erilaiselle työpaikalleen. Työt olivat lähinnä pientä restauroimistyötä erilaisissa kulttuurihistoriallisesti arvokkaissa kohteissa. Esim. eräs ryhmä saattoi vaihtaa vanhojen puutalojen katoista tukilankkuja, toiset siistivät yli 200 vuotta vanhoja raunioita kaupungin ulkopuolella, lähellä ensimmäistä kuparikaivosta koko kaupungin historiassa. Eräs ryhmä toimi myös Røroksen museolla restauroimassa ja tutustumassa samalla kaupungin historiaan.

Yleisesti ottaen työt eivät todellakaan olleet ylitsepääsemättömiä ja kaikki tuntuivat olevan kyvykkäitä tekemään oman roolinsa töissä. Ainoat ongelmat syntyivät muutamien työryhmien johtajien kanssa, koska he tottakai olivat paikallisia kirvesmiehiä niin heidän englannin kielen taidot eivät olleet sitä parasta luokkaa johon oli muuten Røroksella tottunut. Mutta jälkeenpäin kun ajattelee niin hyvinhän tuo sujui, ja jos ei muuta niin kyllä ruotsillakin tuli pariin kertaan kommunikoitua.

Päivät Røroksella menivät aivan liian nopeasti varmasti juuri sen takia, kun kokoajan oli jotain tekemistä tai menoa, mutta kun ei tehty töitä vietimme usein iltaa omalla ns. headquarterilla, joka oli paikallisille ns. "youth-club". Youth-clubilla tuli todellakin vietettyä aikaa ihan kyllästymiseenkin asti, mutta aina oli kuitenkin joku jolle puhua, ikinä ei tarvinnut yksin ihmetellä. Kyseisellä clubilla sattui olemaan myös biljardipöytä, joka osoittautui erittäin suosituksi välineeksi heti ensimmäisestä päivästä lähtien.

Varsinkin ensimmäisinä päivinä ja myöhemmin työpäivien välissä teimme myös erilaisia matkoja ympäri kaupunkia ja sen lähialueita. Joko bussilla, kävellen tai pyörällä.Vietimmepä yhden yön myös Mølmannsdalenin kartanolla, jossa kerrotaan kummittelevan... Reissu oli erittäin mukava, vaikkakin osa joutuikin nukkumaan taivasalla. Toki meillä oli myös vapaa päiviä, mutta yleisesti nekin vietettiin ystävien kanssa yhdessä joko kaupungilla, youth-clubilla tai jonkun host-kodissa.

Ikävä kyllä viimeinen päivä koitti aivan liian pian ja tuntui, että olisi aivan liian aikaista lähteä tuosta erittäin mukavasta kaupungista ja jättää kaikki ne mukavat uudet tuttavuudet taakseen. Kieltämättä viimeisenä iltana tunnelmat olivat kaikilla aika haikeat 10 päivän tiiviin yhdessäolon jälkeen, mutta kaikkien oli palattava takaisin rutiineihinsa ja suuren osan myös jatkamaan koulua.
Lähtö ei tuntunut mukavalta kenestäkään, mutta se on aivan varmaa että kyllä nyt silti kaduttaisi jos ei olisi matkaan lähtenyt. Matka oli ainutlaatuinen kokemus varmasti kaikille matkaan osallistuneille, kuten myös paikallisille. Vaikka useaan uuteen kaveriin onkin useiden tuhansien kilometrien matka niin uskomme että monet solmivat ystävyyssuhteita, jotka eivät helposti unohdu, toivottavasti eivät koskaan. Nyt ainoana ongelmana on se että milloin tulemme seuraavan kerran näkemään heidät?

Bettina Näsman 3C ja Mikko Räsänen 3B